*Nostan takinkaulukseni vetoketjua ylemmäs, tuuli puhaltaa tänään erityisen kylmästi. Kävelen harppovin askelin parkkipaikan läpi, koitan karistaa työasiat pois mielestäni ja ylitän ripeästi kaksi betonista askelmaa. Tartun pitkään metalliseen vetimeen, ovi aukeaa ja lämpö toivottaa tulijan tervetulleeksi. Vasemmalla seisoo massiivinen työtään tekevä, hiljaa hyrskyttävä kylmäjuomakone. Otan 13 rauhallista askelta, jonka jälkeen toimiston käytävä onkin jo oikealla puolellani. Seinää vasten kohotettu oikea käteni kulkee pitkin tuttua maalattua oranssia linjaa, samalla kun jatkan matkaa ja astelen eteenpäin. Saavun viimein pukuhuonekäytävälle ja tunnen kuinka hartiat laskeutuvat alemmas ja hengitys tasaantuu. Näen kaikki tutut kasvot ja hymyilen, täällä on hyvä*
Saavun autollani jäähallin pihalle. Todellisuus on jotain muuta kuin tuttua ja turvallista. Pihalla leijailee vahva savun haju ja sisäänkäynnin kaikki ikkunat ovat peitettynä. Jäähallillamme syttyneen tulipalon seurauksena menetimme kaikki lämpimät sosiaalitilamme pukuhuoneineen. Kun hallille on saapunut rutiininomaisesti ensin kuukausia, sitten vuosia, ovat tunnemuistot vahvana niin mielessä, tuoksuissa kuin yleisenä fiiliksenä tästä yhteisöstä. Psykologiassa näistä muistijäljistä käytetään termiä skeema (todistettavasti Kemin Lyseon lukiosta jäi siis mieleeni jotain!). Skeema on muistiin tallentunut sisäinen malli maailmasta, joka voi olla kognitiivinen kartta tai tunteisiin liittyvä rakenne. Esimerkiksi kun heräät yöllä pimeässä ja osaat suunnistaa kodissasi, sillä tunnet ulkoa jokaisen millimetrinkin. Täällä se sama kodinomainen tuttuus on ollut aina vahvasti läsnä, Ahma-perheeseen liittymisestä saakka.
Sanotaan, että vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Joukkueurheilu on tunteiden variaatioissaan eräänlainen mielenterveysteko nuorillemme. Kun opimme puhaltamaan yhteen hiileen, juhlimaan yhdessä voitettuja pelejä sekä toisaalta kestämään myös ne pettymykset, joita häviäminen väistämättä eteemme heittää, ollaan tärkeiden asioiden äärellä. Me vanhempina emme voi pedata nuorillemme pettymyksetöntä tietä, mutta voimme opettaa resilienssiä, joka auttaa heitä tulevaisuudessa selviytymään monissa aallokoissa.
Astuessani ensimmäistä kertaa jääkiekkomaailmaan, en olisi ikinä voinut kuvitellakaan miten upean matkan se tulee minulle tarjoamaan. Ensimmäiset haparoivat liu´ut jäällä ja alati katsomosta äidin katsekontaktia hakeva pieni ihminen. Kuukaudet ja vuodet vierien, matka katsomon penkiltä pikkuhiljaa pidentyi, ensin kahvioon, sitten kuskin rooliin. Välillä treenejä seuraamaan jäädessäni havahdun siihen tosiasiaan, ettei kumpikaan pojistani kaipaa enää vilkuttelua katsomosta. Sitä pysähtyy miettimään, että olinko sittenkin itse se kuka kaipasi katsekontaktia ja vilkuttelua, varmistelua, että he pärjäävät. Nielaisen.
Paljon olisin itsekin menettänyt, mikäli en olisi tutustunut näihin ihmisiin. Siinä vaiheessa kun ollaan talkoiltu liikenteenohjaajina, risusavotassa, ommeltu itse tuotteita myyntiin, laskettu tuotteita inventaarioissa sormenpäät kipeinä ja karheina, myyty loputtomat määrät makkaraa, hattaraa, leivonnaisia, you name it! niin aletaan olla todella sen äärellä, että teemme töitä yhteisen hyvän eteen. En kerrassaan parempia kanssavanhempia olisi voinut saada seurakseni. Istuessamme toimitsijakopissa kertaamme usein yhdessä ennen pelin käynnistymistä, että mitä teemme jos jokin laite jumittuu tai jollakin meistä iskee paniikki. Mantra on aina sama, me tuetaan! En voi kuvitella niin isoa kömmähdystä, etteikö siitä näiden luottopakkien avulla selviäisi. Minulle oli myös uutta, millaisen adrenaliinipiikin voi saada ilman, että liikuttaa itse evääkään, vain seuraamalla poikieni pelejä. Voisin vaikka vannoa, että mursulaumaakin äänekkäämpi seurue on lapsiaan kannustava hockey mom´s porukka. Se ei jää kuulematta kun musta heilahtaa vastapuolen verkkoon. Ja auta armias, kun jääkiekkokaukalossa tapahtuvat vääryydet saavuttavat näiden äitien verkkokalvot.
Avaamme toimitsijakopin oven ja alamme tottuneesti valmistelemaan laitteistoa peliä varten. Kello, kuulutus, titu-ohjelma. Säätäessäni pelikelloa näen sivusilmälläni oranssia liikehdintää vasemmalla. Sieltä he saapuvat. Itsevarmana, jonossa ja jokainen oman paikkansa tietäen. Yksi kerrallaan terät pureutuvat vasta ajettuun kiiltävään jäähän. Kun oman lapseni vuoro jonossa koittaa, näen yhtäkkiä välähdyksen vuosien taa. Pieni, koon 26 luistin saavuttaa jään. Haparoivin liikkein toppapukuinen ja pyöräilykypäräinen pikkuinen seisoo jäällä. Tunnen kuinka suolainen vesi alkaa täyttää silmiäni. Nolostuen mietin, että nämä vieressäni istuvat tukipilarit ja kaikkeen tottuneet äidit, varmasti pyyhkisivät vaikka nenäni omaan hihaansa, mutta tyydyn räpyttelemään silmäni kuiviksi. Puhallan syvään ja käännän katseeni takaisin jäälle. Basson säestämä musiikki soi ja joukkue luistelee jonossa tottuneesti ja millintarkasti ”kaatunutta kasia” maalin ympäri. Miten voikaan olla näin pakahduttavan ylpeä näistä jokaisesta. Jään katsomaan harteikkaan poikani loittonevaa selkää. Tuon peliasennon tunnistaisin ja löytäisin yhdellä silmäyksellä vaikka sadan nuoren joukosta.
Säpsähdän kun auton peräkontti aukeaa ja jääkiekkokassi lennähtää peräkonttiin pykälän turhan kovaa, annan tilaa. Tarjoan välipalapatukkaa ja kuuntelevaa korvaa. Myös me vanhemmat olemme uuden edessä kun ”äiti katso, katso ihan koko ajan”, muuttuu jossain vaiheessa vain teinin murahduksiksi ja käytetyin lause on ”onko ruokaa”. Juuri sinua, yli seura- ja joukkuerajojen, haluan muistuttaa pysähtymään sen tärkeimmän äärelle. Ollaan kiinnostuneita, kuunnellaan ja vaikkei kukaan enää hae katsettasi katsomosta, ollaan läsnä. Nämä vuodet tässä yhteisössä, tällä hallilla, tulevat osoittamaan vielä arvonsa tulevaisuudessa. Se, että elämme ja hengitämme tätä elämäntapaa lastemme ja nuortemme mukana, tulee olemaan asia, jota myös me vanhemmat kaipaamme vielä vuosien päästä. Vaikka kiireisessä pikkulapsiarjessa päivät tuntuivat välillä loputtoman pitkiltä, ovat vuodet lopulta lyhyitä. Aika, läsnäolo ja kannustus, mitä annamme lapsillemme, tulee olemaan tulevaisuudessa se muistijälki ja skeema, jonka turvin he löytävät vielä takaisin luoksesi, vaikka pimeässä.