Italian nykyinen ja Leijonien entinen päävalmentaja ei selitellyt. Hän sanoi ääneen sen, minkä moni näki jo ensimmäisissä vaihdoissa: jalka ei liikkunut.
”Kyllä sen huomasi muutaman vaihdon aikana, että hohhoijaa… tuntui että joku pelaaja oli kuin kolmannen erän viimeiset hetket, vaikka pelattiin vasta ekaa tai tokaa vaihtoa.”
Kolmas peli neljään päivään, vastassa NHL-tähdistä rakennettu Suomi. Jalosen mukaan fysiikka ei yksinkertaisesti riittänyt – ja kun huippujoukkuetta vastaan askel on puolikin metriä myöhässä, peli karkaa käsistä nopeasti.
Leijonat ei säälinyt
Jalonen antoi myös Suomelle tunnustusta:
”Suomikin – vaikka oli vain Italia vastassa – pelasi tylyä kiekkoa. Ei siellä neppailtu. Suoraviivaista maalia kohti menemistä.”
Tuo on iso juttu. 11–0-ottelussa olisi voinut tulla sirkuskiekkoa, mutta Suomi pelasi “turnauskiekkoa”:
– kiekko päätyyn
– karvaus perään
– paine jatkuvasti päälle
– armoton viimeistely
Se on mestarijoukkueen merkki. Ei höntyillä, ei aliarvioida.
Ehkä puhuttelevin hetki tuli, kun Jalonen kuvaili tunnetta kohdata Suomi:
”Onhan se erikoinen fiilis kotimaata vastaan pelata… melkein enempi perverssi olo.”
Siinä on rehellinen mies. Jalonen on valmentanut käytännössä koko tuon Suomen rungon uransa aikana. Staff tuttu. Pelaajat tuttuja. Ja nyt seisot vastakkaisella penkillä katsomassa, kun omat “entiset pojat” mättävät taululle kaksinumeroiset.
Ja kun häneltä kysyttiin, milloin on viimeksi hävinnyt kaksinumeroisin lukemin?
”Muistan. En ikinä. Lähelläkään.”
Se kertoo kaiken.