Kun Tyttöleijonien päävalmentaja Mira Kuisma totesi MM-turnauksen jälkeen, että “lajitaidoissamme on paljon parantamisen varaa”, lause jäi kaikumaan ilmaan raskaammin kuin yksikään Unkarin tekemä maali.
Ei siksi, että väite olisi yksiselitteisesti väärä. Vaan siksi, että se osuu helpoimpaan kohteeseen: pelaajiin. Ja juuri sitä tässä tilanteessa ei pitäisi tehdä.
Tyttöleijonat putosi alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa 1. divisioonan A-tasolle hävittyään ratkaisevan putoamiskarsinnan Unkarille lukemin 5–7. Se on historiallisesti ja rakenteellisesti merkittävä romahdus. Mutta jos tämän kaiken jälkeen ensimmäinen julkinen johtopäätös kohdistuu pelaajien lajiosaamiseen, katse kääntyy väistämättä väärään suuntaan.
Pelaajat eivät rakenna joukkuetta – valmennus tekee sen
Alaikäisten maajoukkueessa pelaajat eivät ole lopputuotteen tekijöitä. He ovat raakaa materiaalia, jonka kehityksestä, roolituksesta ja käyttämisestä vastaa valmennus ja koko järjestelmä sen takana.
Jos joukkue:
- ei saa turnauksessa parastaan irti
- ei kykene kääntämään ratkaisevaa ottelua
- ja häviää historiallisesti heikommalle kiekkomaalle ratkaisuhetkillä
niin ongelma ei ala pelaajien käsistä tai jaloista.
Ongelma alkaa:
- joukkueen rakentamisesta
- pelillisistä rooleista
- valmennuksen kyvystä reagoida ottelun sisällä
- ja ennen kaikkea siitä, mitä pelaajilta on vaadittu ja miten heidät on valmistettu
Mitä “lajitaidot” tässä oikeasti tarkoittavat?
Kun päävalmentaja puhuu lajitaidoista, hän viittaa yleensä:
- pelinopeuteen
- kaksinkamppailuihin
- pelinlukutaitoon
- päätöksentekoon paineen alla
Mutta alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa nämä eivät ole yksilön ominaisuuksia – ne ovat järjestelmän tuotoksia.
Jos lajitaidot eivät riitä:
- miksi ne eivät ole kehittyneet maajoukkueprosessin aikana?
- miksi vastustaja näytti valmiimmalta kriittisissä hetkissä?
- miksi Suomi oli henkisesti ja pelillisesti altavastaaja ottelussa, jossa panokset olivat selvät?
Näihin kysymyksiin pelaajat eivät voi vastata.
Unkari ei voittanut siksi, että Suomelta puuttui lahjakkuus
On syytä sanoa tämä suoraan:
Suomi ei hävinnyt Unkarille siksi, että suomalaiset pelaajat olisivat olleet heikompia jääkiekkoilijoita.
Suomi hävisi, koska:
- Unkari oli paremmin valmistautunut juuri tähän otteluun
- Unkari tiesi, miten Suomea vastaan pelataan
- ja Suomi ei löytänyt keinoja vastata siihen
Tämä on valmennuksellinen tappio, ei yksilöllinen epäonnistuminen.
Bussin alle heittäminen ei vaadi nimien mainitsemista
Kuisma ei syyttänyt yksittäisiä pelaajia.
Mutta vastuu voidaan siirtää myös epäsuorasti – sanavalinnoilla.
Kun sanotaan:
“lajitaidoissamme on paljon parantamisen varaa”
ilman että:
- avataan omaa vastuuta
- kyseenalaistetaan valmennuksellisia ratkaisuja
- tai tarkastellaan koko kehityspolkua
syntyy kuva, jossa ongelma on pelaajissa, ei rakenteissa.
Se on vaarallinen viesti 16–18-vuotiaille urheilijoille, jotka ovat juuri kokeneet uransa kovimman pettymyksen.
Entä sarjataso ja seuravalmennus – onko se oikea syntipukki?
On helppoa vihjata, että:
- kotimainen sarjataso ei riitä
- seuravalmennus ei kehitä tarpeeksi
- Euroopan kärki menee ohi
Mutta jos näin on, miksi tämä todetaan vasta kun tulos on jo tapahtunut?
Maajoukkuevalmennuksen tehtävä on:
- tunnistaa nämä puutteet ennen arvokisoja
- rakentaa peli ja roolit niiden ehdoilla
- ja minimoida heikkoudet, ei paljastaa niitä ratkaisuhetkellä
Pelaajat ansaitsevat suojelua – eivät selityksiä
Yksi asia on kiistaton:
Tyttöleijonien pelaajat eivät ansaitse tätä vastuuta.
He:
- pelasivat maajoukkueessa
- tekivät työnsä parhaansa mukaan
- ja kantoivat seuraukset jäällä
Johtopäätösten, kritiikin ja vastuun kuuluu kohdistua:
- valmennuslinjauksiin
- pelaajavalintoihin
- pelitapaan
- ja koko kehitysjärjestelmään
Ei niihin, joilla on vähiten valtaa vaikuttaa kokonaisuuteen.
Nyt tarvitaan rehellistä peiliin katsomista – ylhäällä
Suomen putoaminen ei ole yhden ottelun tarina.
Se on järjestelmän varoitusvalo.
Jos tästä opitaan vain se, että “pelaajien lajitaidot eivät riittäneet”, mikään ei muutu.
Jos tästä opitaan se, että:
- johtaminen petti
- valmistautuminen ei ollut riittävää
- ja vastuu kuuluu aikuisille, ei nuorille
silloin putoaminen voi vielä muuttua joksikin arvokkaaksi.
Mutta se vaatii yhden asian:
pelaajien pitämistä bussissa – ja aikuisten astumista sen eteen.
Lähde: Leijonat.fi